Tekevälle sattuu, niin myös mulle. Keväällä perustamani perennapenkin etuosaan valitsin myskimalvaa lilan ja valkoisen kasvin, ajatellen, että ne kasvavat 40 senttimetriä korkeiksi ja jättävät näin takana olevat kasvit kivasti näkyviin. Hupsista, kasvikaverukset venahtivatkin lähes metrin korkeuteen. Pikainen konsultaatio puutarhaguruilta (kiitos, työkaverit) paljasti, että näin kuuluukin olla.
Asia vaivasi päätäni muutaman yön. Pitäiskö kasvit hävittää ja ostaa jotain pienempää tilalle? Entä jos siirrän ne perennapenkin takaosaan, mihin sitten ensi keväänä laitan lisää pioneja? Kunnes eräänä yövuoron aamuntunteina keksin ratkaisun.
Samanaikaisesti olen nimittäin pohtinut vanhan kukkapenkin kohtaloa ja mitä kasveja siihen laittaisin. No ne malvat tietenkin! Ei kun tuumasta toimeen ja lapio käteen. Ajattelin, että mullasta on varmaan kaikki ravinteet jo vuosikymmen sitten imaistu voikukkiin ja muihin rikkakasveihin, joten uutta multaa ja vanhaa multaa kompostiin. Samalla pelastettiin ne kukkasipulit, jotka löydettiin. Uudelleenjärjestetyt sipulit vaan näyttävät maistuvan rastaille. Yllättäen kaipaan naapurin kissaa! Perennapenkin etuosaan ostin neljä tarhalaukkaneilikkaa.
Koko prosessi oli melko mielenkiintoinen. Sireeniaidassamme ollut kulkureikä on kasvanut umpeen, joten multa kannettiin asunnon läpi ulko-ovelle saakka, onneksi ilman suurempia vahinkoja. Toinen mielenkiintoisuutta lisäävä aspekti on mehiläisten, ampiasten ja kimalaisten mieltymys malvaan. Valkoisen sain ihan suosiolla nykäisty irti, mutta lilan kanssa piti olla varovaisempi. Vartin pähkäilyn päätteeksi päätin keittää sumpit ja ajatella asiaa sitten. Mutta pistoilta vältyttiin ja nyt malvat ovat onnellisina uudessa kodissaan, paitsi, että näyttävät vähän nuutuneilta käsittelystä.
Näitä kuvia katselen nyt erityisellä kaiholla, nimittäin kesäflunssa on kaatanut mut sängyn pohjalle. Voihan kesän parhaimmista keleistä nauttia sisälläkin, eikös?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti