20. luukku - se mikä oikeasti on tärkeää

Otsikon pitäisi ehkä ennemminkin olla "se minkä pitäisi oikeasti olla tärkeintä". Monasti jouluna sortuu etsimään tunnelmaa materiasta. Joululahjoihin menee satoja, jollei tuhansia euroja. On kiire ja kova stressi, kun kodin pitää olla putsplank, kaikkien jouluruokien itse tehtyjä alusta loppuun ja aattona pitää emännöidä (tai isännöidä) niin, ettei itse ehdi rauhoittumaan ollenkaan.

Olimme eilen kuuntelemassa yön kauneimpia joululauluja Mikaelin kirkossa. Paikalla oli me kolme ja 1247 muuta. Paikalla oli bigband ja kaunisääninen kanttori. Joululauluista oli tehty hieman jazzahtaviakin versioita, joista todella pidin. Toisaalta jouluun ja joululauluihinkin kuuluu vahvasti perinteisyys, eikä sellaista herkistymistä tapahtunut kuin olin odottanut.

Mutta laulujen sanoja kuunnellessa jokin sai minut havahtumaan. Nimittäin jo ikivanhoissa joululauluissa puhuttiin siitä, miten pitäisi kiireen keskellä pysähtyä ja keskittyä joulun todelliseen sanomaan. Joillekin tämä sanoma on Jeesuksen syntymä, mutta minulle enemmänkin anteeksianto, rauha ja rakkaus lähimmäisiin. Materialla ei pitäisi olla mitään tekemistä joulun kanssa.

Tuleva joulu on meille erityinen, nimittäin mieheni on täällä kotona Suomessa. Tämä on toinen kerta viiden vuoden seurustelun aikana. Erityisesti odotan sitä, että saamme kahdestaan rauhoittua iltaisin ja heräillä myöhään. Se, että hän on kotona, on paras joululahja, minkä tänä jouluna saan. Artekin jakkara, jonka aion käydä ostamassa joululahjarahoilla, tulee sitten kakkosena.